Kuin kuiskaus 60-luvulta || Aika ei pysähtynyt

Eilen illalla

(Julkaistu WordPress-blogissa 2.11.2008)

Eilen illalla viimeisellä lenkillä koira kulki jalkakäytävän vieressä nurmikolla ja sen askeleet kahisivat ja rapisivat. Katsoin tarkemmin ja näin että maa oli kuurassa ja että ruohonkorret taittuivat koiran askelten alla. Ilmassa oli pakkasen tuoksua, tummalla taivaalla jokunen tähti.

Ja kun ihminen ei koskaan ole vain yhdessä paikassa eikä vain yhdessä ajassa, en ollut siinäkään yksin enkä koiran kanssa vaan mukanani olivat kaikki ne vade me cum -jutut jotka elämäni varrella ovat minuun liittyneet ja kanssani kulkevat, ja niin mielessä alkoi soida Bob Dylanin ikihieno junalaulu It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry, ja kuin Emmauksen tielle ilmestyivät Dylan parhaassa äänessään, Al Kooper pianoineen ja Mike Bloomfield kitaroineen, ja lammikoita peittänyt hento riite vapisi Dylanin huuliharppusoolosta ja repeili säröille Dylanin palatessa laulamaan: Now the wintertime is coming, The windows are filled with frost. I went to tell everybody, But I could not get across.

Getting across, sitä aihetta Dylan on uransa varrella monesti käsitellyt, ehkä kaikkein koskettavimmin myöhempien vuosiensa lauluissa Not Dark Yet ja Things Have Changed. Sen kanssa ovat tuskailleet niin monet Tšehovin ihmiset, sitä on joku sanonut kuulleensa Bachin kaksoiskonserton viimeisessä osassa, jossa päästään niin lähelle ja jossa kuitenkin jokin jää tavoittamatta.

Mutta tulkoon talvi, tulkoot luistelujäät, tulkoot jäille ne jotka kanssani kulkevat.

Anton Tšehov | Bob Dylan | ikihienot

14.2.17 | Tommi Salonen

Muuta naputeltua

Kymmenen ratapölkkyä ylikäytävästäVenäjä on lähelläJanakkalassa oli

Viisi twiittiä