Eilen illalla || Tšehov heitti vitsin alkajaisiksi

Selaat aihetta Anton Tšehov

Faits

Varasin kaksi päivää vapaata ja kävin vanhassa koti- ja koulukaupungissa läheisen asioita hoitamassa. Asiat hoituivat niin, että saatoin toisena päivänä rauhassa kuljeskella kaupungin kaduilla.

Jouduin kirjastoon, siihen kirjastoon joka valmistui juuri niihin aikoihin kun olin jättämässä kaupungin, niin että en koskaan saanut toteutetuksi nyt vähän asetelmalliselta tuntuvaa aikomustani istua mukavasti uuden ja odotetun musiikkiosaston tuoliin, laittaa kuulokkeisiin Sibeliusta soimaan ja katsella rantapuiston yli talviselle Vanajavedelle.

En käynyt nytkään musiikkiosastolla. Sen sijaan tartuin Parnassoon kirjaston yläkerran viihtyisässä lehtisalissa. Tartuin Parnassoon, kohtasin Leena Rantasen ja Marcel Cohenin.

===

Kesällä 2009 Leena Rantanen istuu Marcel Cohenin kanssa pariisilaisessa kahvilassa. Kahvilan katto on paneloitu lämpimän värisellä puulla, kauniit valaisimet heijastavat valonsa katon kautta ja korostavat sen lämmintä hehkua. Sinne tänne ripustettujen maalausten yksityiskohtia ei erota. Ihmiset näyttävät täälläkin asettuvan mieluiten seinänvieruspöytiin.

Myöhemmin Leena Rantanen kirjoittaa tapaamisesta lehteen. Cohen on julkaissut parikymmentä teosta, muttei tunne fiktiota ja juonta omakseen. Cohen onkin päätynyt lyhyisiin huomioihin ja katkelmiin, joita hän julkaisi ensi kerran 1987 kokoelmassaan Trente cinq nouvelles. Samaa tyyliä jatkavat kokoelmat Faits ja Faits II. ”Faits” tarkoittaa ”asioita”, ”tapahtumia” tai ”tekoja”, ja kokoelmat sisältävät muutaman rivin tai muutaman sivun pituisia juttuja. Ei alkua, ei loppua, kirjaan voi astua mistä kohdasta tahansa.

Faits-kirjoilla on mottonsa. Ensimmäisen kirjan mottona on Kafkan lause Hän juoksee tapahtumien perässä kuin aloitteleva luistelija. Faits II -kirjan motto on Walter Benjaminilta:

”Minulla ei ole mitään sanottavaa. Vain näytettävää.”
===

Kevättalvella 2005 auton valokiilat työntävät illan pimeyttä loitommaksi pohjoisen Uudenmaan maantiellä. Mutkaisen tien metsäisissä kohdissa tuuli ei tunnu, mutta peltoaukeilla viima tarttuu autoon ja valaistulla tiellä näkyy, kuinka hieno lumi pyyhkii tien poikki kuin tuulten ajama savu. Auton määränpäänä on Mäntsälän Ohkola ja Ohkolan nuorisoseuran talo ja siellä pidettävä Tšehov-tapahtuma, jossa Karhu-näytelmä esitetään viidellä eri kielellä viidestä eri maasta olevien seurueiden voimin. Luvassa on myös venäläinen iltapala, piiraita, teetä, hilloa, suolakurkkuja, keittoakin.

Tapahtuman avaa ja alustaa Laura Buttler. Buttler puhuu kuuluvasti, varmasti ja tottuneesti englanniksi. Hänen vahva äänensä kantaa helposti salin yli. Yleisö kuuntelee vieraasta kieltä hiljaa ja keskittyneenä, vain nuoren latvialaisseurueen jäsenet supisevat keskenään salin perällä.

Buttler kertaa asiantuntevasti Tšehovin elämän vaiheita ja hänen työtään. Tšehovin kirjailijanlaatua kuvatessaan Buttler lähestyy esityksensä ydinkohtaa. Hänen äänensä voimistuu entisestään. Latviakin hiljenee. Buttler jatkaa painokkaasti toistoon turvautuen:

”Chekhov never judges, he shows. Chekhov shows, he never judges.”
===

Benjamin, Cohen, Tšehov. Sanottavaa? Näytettävää?

===

On outoa kulkea vanhan kotikaupungin katuja elokuisena aamupäivänä kun koulut ovat jo alkaneet ja useimmat ihmiset palanneet lomalta töihin, kulkea hiljalleen ja vailla päämäärää.

Vanhassa kaupungissa on paljon tuttua. Korkealla lyseon pääsisäänkäynnin yläpuolella vakuutetaan yhä, kuinka Labor improbus omnia vincit. Janne seisoo lähellä nimikkopuistossaan nuorena ja solakkana, aina vain selin yhteiseen opinahjoomme nähden. Laurellin kahvilasta saa vieläkin sveitsinviinereitä, vaikka kahvila onkin muuttanut komeaan entiseen pankkitaloon torin laidalle ja viinerit eivät ole yhtä muhkeita kuin ennen Palokunnankadulla. Torin kiveys on uusittu, mutta koulumatkoilta tuttu diagonaalikäytävä on edelleen tallella. Taidemuseon päärakennus, johon Marjatta Kaarakka ehti tutustuttaa niin monet lyseolaisvuosikerrat, melkein tuoksuukin samalta kuin ennen.

Muutin kaupungista neljännesvuosisata sitten. Siinä ajassa kaupunki on tuttuudestaan huolimatta muuttunut, vanhentunut samat vuodet kuin minäkin mutta vanhetessaan jotenkin nuorentunut. Kun kulkee arkikiireettä sen katuja ja kortteleita antaen askeltensa ohjautua sinne mihin silmä sattuu kiinnittymään, alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi, kaupunkiin kuulumattomaksi, myöhäiseksi matkailijaksi. Talot ja ikkunat, jotka ennen näkivät askeleeni päivittäin, tuntuvat nyt seuraavan kulkuani niin kuin vieraan kulkua seurataan. Välillä huomaan katsovani itseäni ulkopuolelta, aivan kuin osa minusta olisi itsekin jossakin niistä ikkunoista.

Kuljen alas Raatihuoneenkatua ja käännyn vasemmalle laivarantaa kohti. Vastapäisestä suunnasta Vanajaveden vanhalta sillalta tulee nainen aamulenkillään ja kaartaa edelleni. Nainen poikkeaa rantaan, minä jatkan jalkakäytävän asvaltilla. Ripeästi kävelevä nainen ehättää rannasta palattuaan taas edelleni, jatkaa rannan puistokäytävää ja asettuu penkille istumaan. Siinä kohtaa rantatörmän koivut kurkottavat vaakatasossa pitkälle veden ylle kohti lahden takana kohoavaa linnaa. Muistan puut, muistan muutakin. Valkeat yöt, rungolla istujat, pehmeän ihon. Otan pari askelta puita kohti, sitten näen taas itseni ulkopuolelta, käännyn kesken ja palaan kirjastoon.

Anton Tšehov | elämä | Hämeenlinna | Marcel Cohen | muistot

14.2.17 | Tommi Salonen

Muuta naputeltua

Konduktööri kulkiTiedätkö mikä maljakko?Soini ja Puola

Ruksaa "Kommentoin mieluummin vieraana" -vaihtoehto, jos et halua kirjautua mihinkään. Ruksattava ruutu tulee näkyviin vasta klikattuasi Nimi-kenttää. Sähköpostiosoite vaaditaan muttei tule sivulle näkyviin. Paina lopuksi nuolinappia.