Koivut koreilivat keväänhennoissa lehdissään || Junaan päästyä

Sattumalla vai ilman

(Julkaistu WordPress-blogissa 23.5.2010)

Haa, kuukausi tämän jälkeen Lauantain toivotuissa Evert Taube ja Byssan lull. Sattumalla vai ilman? Ja juuri se esitys vuodelta 1936, jossa Taube laulaa joka rivin kiinteällä tunteella mutta vailla makeutta ja kuorrutusta, varioiden vasta siinä viimeisessä kärleken den röda -rivissä.

Ja kohta on se aika vuodesta kun ne palaavat. Ots, Käyhkö, Anki, Ledin. Saarenmaan valssi, Suviserenadi, Ne kesäyöt, Sommaren är kort. Vuosi on kiertänyt, laulut palaavat. Kaikista ei tietenkään voi pitää. Mutta mitä on ajateltava tästä paluusta? Miksi ne palaavat, miksi ne ovat jääneet ihmisen mieleen, miksi niiden rinnalle ei tule uusia yhtä tärkeiksi muodostuvia?

Suomalaiset ystävystyvät nuorina, sanoi joku maahanmuuttaja yrittäessään ymmärtää sitä, että meihin on vaikea saada yhteyttä. Olen kuullut väitteen aiemminkin. Koskisiko se laulujakin?

Ja Eddie Cochran. Kesätöissä ajeltiin pitkin Etelä-Hämeen pölyäviä maanteitä. EHOn Volvo, Mertasen Eikka ja minä. Oli purettu kaksi tonnia apulantaa, kannettu seinänkokoisia lastulevyjä ranteet vääränä, kiskottu harjaterästä alas lavalta rakentajien pihoille ja pientareille. Takaisin kohti Hämeenlinnaa. Volvo murisee kaartuvaa mäkeä ylös, Eikka vilkuilee tien reunoja otsa kurtussa ja silmiään siristellen. Mäen harjalla löytää sopivan paikan jonkin myllyn vierestä, hiljentää, ajaa sivuun, kirskauttaa käsijarrun päälle, sammuttaa. Volvo hengähtää, maantien pöly laskeutuu, pari varista lennähtää loitommalle.

– Jaahas, jos syötäs, Eikka sanoo, panee kauhtuneen muovilippaisen lakkinsa keskipenkille, pyyhkäisee otsaansa ja kurkottaa eväät penkin takaa. Eikalla on ruskea salkku, sieltä löytyy leipäpaketti, termospullo ja maitopullo, minulla muovikassissa ruisleipää ja termarissa kahvia. Syödään, ei juuri puhuta, katsotaan avoimesta sivuikkunasta kaukaisuuteen.

Ja aina, joka kerta, silloin siinäkin maantien varressa mäen päällä eteläisessä Hämeessä, kun tuuli keinuttelee viljapellon pintaa ja metsän tumma nauha siintää kauempana maiseman kumpuja myötäillen ja kaiken sen yllä korkea kesäinen taivas, kun haalea kahvi valuu alas kurkusta ja ruisleipä ja makkara maistuvat ihan samalta kuin eilen ja toissapäivänä ja sitä ennen, silloin siinä ja joka kerta mielessä Summertime Blues, aina silloin Sometimes I wonder what I’m a gonna do, But there ain’t no cure for the summertime blues, aina silloin mielessä lauantai, kaupunki, ilta ja asvaltti.

muistot | musiikki

14.2.17 | Tommi Salonen

Muuta naputeltua

Soini ja Puola