alkuun

Kunnianmerkki

Tšehovin varhaisen hupinovellin Orden ensimmäinen suomennos on tietojeni mukaan ilmestynyt 1891. Tällä sivulla on tuo nimimerkin E–N– suomennos kokotekstinä Seppo Ojan digitoimana. Alkuteoksen ja suomennoksen tiedot ovat sivun lopussa.

Kunnianmerkki.

Kirjoitti A. P. Tshehow.

Venäjän kielestä suomensi E–N–.

Valmistavan sotakoulun opettaja, kollegin-registratori Lew Pustjakow asui vieretysten ystävänsä, luutnantti Ledentsowin kanssa. Tämän vimmemainitun luokse hän ohjasikin askeleensa uuden vuoden aamuna.

– Katsoppas kuinka on asianlaita, Griisha, – sanoi hän luutnantille tavanmukaisten uuden vuoden onnentoivotusten perästä. Minä en tahtoisi sinua kyllä vaivata, jollei minulla olisi ääretöntä tarvetta. Lainaa minulle, veli rakas, täksi päivää "Stanislafkasi". Tänään, näetkös, olen päivällisillä kupetsi Spitshkinin luona. Ja tunnethan sinä sen heittiön, Spitshkinin: hän kauheasti rakastaa kunnianmerkkejä ja melkeinpä hylkyreinä pitää niitä, joilla ei rehottele jotakin kaulassa tai napinlävessä. Sitä paitse on hänellä kaksi tytärtä ... Nastja, tiedäthän, ja Ziina ... Puhun sinulle, kuin ystävälle ... Sinä ymmärrät minua, kultaveikko. Annahan, tee niin hyvin!

Tämän monologin lausui Pustjakow sammaltaen, punastuen ja arasti vilkaisten taaksensa oveen. Luutnantti haukkui pahanpäiväisesti, mutta suostui kuitenkin.

Kahden aikana iltapäivällä ajoi Pustjakow isvossikalla Spitshkinien luokse, aukaisi turkkia hiukan levälle ja katseli rintaansa. Rinnassa välkkyi kullankiiltävä ja emaljoitu vieras "Stanislafka".

"Aivan on, kuin kunnioitusta itseään kohtaan enempi tuntisi! ajatteli opettaja, ryiskellen. – Pieni kapine, viisi ruplaa maksaa, ei enempää, mutta minkälaisen furor´in se aikaansaa!"

Saavuttuaan Spitshkinin talon kohdalle, reuhautti hän turkkinsa levälleen ja alkoi verkalleen tehdä tiliä isvossikan kanssa. Isvossikka – kuten hänestä näytti – tyrmistyi, huomatessaan hänen olkalippunsa, nappinsa ja "Stanislafkan", ja senjälkeen kun hän nopeasti oli antanut ruplasta takaisin, tyrmistyi han uudelleen. Pustjakow rykäisi itsetyytyväisesti ja astui sisälle taloon. Riisuessaan eteisessä turkkia, katsahti hän saliin. Pitkässä päivällispöydässä istui siellä jo noin viisitoista henkeä ruokailemassa. Kuului puhetta ja ruoka-astioitten helinää.

– Kuka siellä soittaa? kuului isännän ääni. – Paa! Lew Nikolaajitsh! Terve tultua! Hiukan olette myöhästyneet, mutta se ei ole vahingoksi ... Vasta juuri istahdimme ... Toista ruokalajia syömme.

Pustjakow pullisti rintaansa eteenpäin, kohautti päätään ja astui saliin hieroskellen käsiään. Mutta täällä hän näki jotakin kauheata, joka koski häntä ihan sydämeen. Pöydässä, Ziinan rinnalla, istui hänen virkatoverinsa, ranskan kielen opettaja Tremblain. Jos hän näyttäisi ranskalaiselle kunnianmerkin, niin hän saisi niskoilleen joukon ikävimpiä kysymyksiä, hän tulisi häväistyksi ainiaaksi, menettäisi hyvän nimensä ... Ensimmäisenä ajatuksena Pustjakowin päätän pälkähti reväistä irti kunnianmerkki, tai paeta takaisin; mutta kunnianmerkki oli lujaan neulottu kiinni ja väistyminen ei ollut enää mahdollinen. Pikaisesti peitti hän oikealla kädellä kunnianmerkin, hän köyristyi, teki yhteiskumarruksen kömpelösti, tarjoomatta kellekään kättä, ja vaipui raskaasti vapaalle tuolille juuri vastapäätä ranskalaista virkaveljeään.

"Juovuksissa, kaiketi!" ajatteli Spitshkin, katsoessaan hänen hämmästyneihin kasvoihin.

Pustjakowin eteen asetettiin lautasellinen liemiruokaa. Hän tarttui vasemmalla kädellä lusikkaan, mutta muistikin, että hyvinjärjestetyssä seurassa ei ole soveliasta syödä vasemmalla kädellä, jonka vuoksi hän ilmoitti, että hän jo on syönyt päivällistä eikä tahdo enää syödä.

– Minä olen jo ruokaillut ... Merci ... sopersi hän. Minä olin setäni, ylipastori Jelejewin luona, ja hän sai minut jäämään ... tuota ... päivällisille.

Pustjakowin mieltä ahdisti levottomuus ja kiukkuinen harmi: liemiruoka oli niin vietävän hyvää ja lemahteli niin pirullisen makeasti, ja sampikalasta levisi höyry, joka tavattomasti nostatteli ruokahalua. Opettaja koetti vapauttaa oikeaa kättä ja peittää kunnianmerkkiä vasemmalla, mutta se kävi epämukavaksi.

"Huomaisivat ... Koko rinnan yli olisi käsi ojennettuna, ikäänkuin olisi aikeeni panna lauluksi. Oi Jumala, kunpa päivälliset nopeammastikaan päättyisivät! Syön sitten ravintolassa!"

Kolmannen ruokalajin perästä hän arasti, yhdellä silmällä, katsahti ranskalaiseen. Tremblain, ollen jostakin syystä kovasti hämillään, katseli häntä eikä myöskään syönyt mitään. Katseltuaan toinen toistansa, tulivat he kumpikin yhä enemmän hämilleen ja loivat silmänsä tyhjiin lautasiin.

"Huomasi, heittiö! ajatteli Pustjakow. – Naamasta näen, että hän huomasi! Ja hän on inhottava vehkeilijä. Huomenna hän ilmoittaa tirehtorille!"

Isäntäväki ja vieraat söivät neljännen ruokalajin, söivät viidennenkin kohtalon tahdosta ... Kaikella tässä maailmassa on loppunsa, loppuivat nämäkin päivälliset.

"No, nyt se on tehty!" huokasi vapautettu Pustjakow, kun pöydässä istujat olivat saaneet jälkiruuan syödyksi ja katselivat toinen toistansa, arvellen, että miks´et nouse? – "Minä heti nousen ja ... kotia!"

Päivälliset päättyivät, mutta eivät aivan kokonaan. Nousi sijaltaan muuan pitkä herra leveillä, karvaisilla sieramilla, kuhmunenällä ja luonnostaan vilkistelevillä silmillä. Hän siveli päätään ja lausui: – E--e--e ... es ... es ... esitän e ... täällä istuvien naisten kukoistuksen maljan!

Rymäkällä noustiin ja tartuttiin maljoihin. Kaikuva "hurraa" raikui huoneissa. Naisten suu meni hymyyn ja he kurottivat itseänsä kippaamaan. Pustjakow kohahti pystyyn ja tempasi maljansa vasempaan käteen.

– Lew Nikolaajitsh, olkaa hyvä ja antakaa tämä malja Nastaasja Timofeejewnalle! pyytää häntä muuan mies, ojentaen maljaa. – Pakoittakaa häntä juomaan!

Tällä kertaa täytyi Pustjakowin suureksi kauhuksensa panna likkeelle oikeakin kätensä. "Stanislafka", kurttautuneine punaisine nauhoinen näki vihdoinkin päivän valon ja välähti. Opettaja kalpeni, painoi päänsä alemmaksi ja katseli arasti ranskalaiseen päin. Tämä katsahti häneen kummastunein, kysyvin silmin. Hänen huulensa hymyilivät viekkaasti ja hänen kasvoiltaan haihtui hämminki verkalleen ...

Juulij Awgustowitsh! sanoi isäntä ranskalaiselle.

– Antakaa tuo pullo sinnepäin, siellä sitä tarvitaan!

Tremblain epävakaisesti kurotti kätensä pulloon ja ... oi onnea! Pustjakow näki hänen rinnassaan kunnianmerkin. Eikä se ollut "Stanislafka", vaan kokonainen "Anna"! Siis on ranskalainenkin petkuttanut! Pustjakow purskahti mielihyvästä nauruun ja istua retkahti tuolille. Nythän ei tarvinnut enää salata "Stanislafkaa"! Kumpikin oli tehnyt saman synnin, ei kellään siis ollut syytä ilmoittaa ja häväistä ...

– A–a–a ... hm ... arveli Spitshkin, huomatessaan opettajan rinnassa kunnianmerkin.

– Niin, niin! sanoi Pustjakow. – Ihmeellinen asia, eikö niin, Juulij Awgustowitsh! Kuinka vähä esittelyjä meillä oli ennen juhlia! Miehiä kuinka paljo lienee, mutta eivät muut saaneet, kuin te ja minä! Ihmeellinen asia!

Tremblain nyökäytti iloisesti päätään ja asetti näytteille oikeaa rinnustaansa, jossa komeili 3:nnen luokan "Anna".

Päivällisten jälkeen Pustjakow laahasi pitkin huoneita ja näytteli neideille kunnianmerkkiä. Hänen sydämessään tuntui niin keveältä ja rauhalliselta, vaikkapa nälkä näpistelikin sydämen alla.

"Jos olisin tiennyt tuon asian, ajatteli hän, kateellisesti katsellen Tremblain´ia, joka keskusteli Spitshkinin kanssa kunnianmerkeistä, – niin olisin "Wladimirin" riipustanut. Eh, kun en hoksannut!"

Tämä ainoa ajatus se vaivasikin häntä. Muuten oli hän täydellisesti onnellinen.

Alkuteoksen tiedot
Orden Орден
Oskolki nro 2, 14.1.1884

Suomennoksen tiedot
suom. E–N–
Uuden Suomettaren Juttu-Tupa nro 43/Uusi Suometar nro 248, 25.10.1891 [PDF]

Tekstin on digitoinut Seppo Oja.

Tšehov Anton

KirjojaBöckerBooksBücher
&Livres

TS | 0.0.00