Kerran

Kerran kesällä kiipesin yksin pohjoissuomalaisen S:n kirkonkylän huojuvahkoon näkötorniin. Torni oli mäntyisen harjun laella. Pääni yläpuolella erottuivat männynoksat heinäkuun yön haaleata taivasta vasten, latvusten lomassa lentelivät hämärään havahtuneet lepakot. Siellä me kaartuvan rantaharjun kesäöiset olemassaolijat harjoitimme lajien välistä ystävyyttä toinen toistamme omimmilla aisteillamme tutkaillen.

Kerran tähän asti ainoalla Italian-matkallani minut kutsui merestä seireenin laulu. Sitä seuratessani jouduin R:n kaupungin vanhaan katedraaliin, jossa arvatenkin paikallinen nuori neito lauloi kaikki paikallisen rajat ylittävän ihanalla äänellään Summertimea, ja häntä kuulemaan heräsivät holveistaan niin neitsyen ja apostolien patsaat kuin piispojen ja kardinaalien vuosisataiset luutkin.

Kerran opiskelurahoja tienatessani vietin juhannusyön H:n kaupungissa olevassa mielisairaalassa. Iltaöisellä kierroksellani pysähdyin taas juttelemaan potilas S:n kanssa. S:llä oli oma huone käytävän päässä lähellä parveketta. Seisoimme parvekkeella, nojasimme kaiteeseen. S:n huoneessa hehkuivat himmeinä ULA-radion valot, juhannusyön haitari soitti hiljaa. Puhelimme ja katselimme alas sairaalaan puistoon, nurmikon ylle noussutta hentoa usvaa, juhlakuntoon haravoituja hiekkakäytäviä ja käytävien varrella nukkuvia lehmuksia, ja S:n huoneesta meitä taas katseli koko hänen entinen, menetetty elämänsä rippikuvien ja ylioppilaskuvien nuorin, toiveikkain silmin.

Kerran jokaisen työmatkan aikana pudotan kirjan ja teroitan katseeni K:n asemalta etelään sijaitsevan seisakkeen kohdilla ja mietin, josko minun jo tällä kerralla suodaan nähdä Korson Welles, jota näkemistä olen ollut tuomittu odottamaan aina siitä kun näin Kolmannen miehen jossain nuoruuden elokuvakerhossa.

(Julkaistu WordPress-blogissa 1.7.2008)

Kerran

Sivuston sisältöä