#

Tekstejä & kuvia
muistot

Just one of those songs

A bistro in Montmartre. A plate of lasagne, a glass of red wine on the table in front of you, a large screen showing music videos on the back wall a few metres away. The lasagne is tasty, the wine is fine, the maître is friendly, pieces of music on the wall start and stop.

Suddenly, you become aware of a dense slow-rocking background of drums, bass and strings, and, rising above that background, a voice, an honest voice with quiet passion singing words that the singer knows must be sung. You raise your eyes to see the screen. The screen is almost black, there’s just a small window in the middle giving to a murky bathroom, des femmes à leurs toilettes, flashes of flesh, of encounters in the harsh light, an undercurrent of violence coming to the surface at times, the singer seeing it all, remembering it all. The song beats on, you forget the lasagne, you let drop the glass of wine, your eyes are fixed on the screen and soon you, too, know these are words that must be sung.

Who’s the singer, what’s the song? There’s a couple at the window table, you turn to them and you say excusez-moi, c’est qui le chanteur? And they know the singer, they know the song. It’s Alain Bashung singing La Nuit Je Mens, it’s Alain Bashung singing a song that you instantly know will go with you for a lifetime, it’s Alain Bashung singing just one of those songs.

Later, back at home and on the internet, you search to know more, and you’re startled to learn that Alain Bashung died of cancer in March 2009. He is buried in the Père Lachaise Cemetery in Paris, with Edith Piaf, with Jim Morrison, with James Douglas Morrison.

J’ai fait l’amour, j’ai fait le mort.

(Julkaistu WordPress-blogissa 13.9.2012)

Asiasanat: Alain Bashung · In English · muistot · musiikki

7.10.2024 · 11

Sattumalla vai ilman?

Haa, kuukausi tämän jälkeen Lauantain toivotuissa Evert Taube ja Byssan lull. Sattumalla vai ilman? Ja juuri se esitys vuodelta 1936, jossa Taube laulaa joka rivin kiinteällä tunteella mutta vailla makeutta ja kuorrutusta, varioiden vasta siinä viimeisessä kärleken den röda -säkeessä.

Ja kohta on se aika vuodesta kun ne palaavat. Ots, Käyhkö, Anki, Ledin. Saarenmaan valssi, Suviserenadi, Ne kesäyöt, Sommaren är kort. Vuosi on kiertänyt, laulut palaavat. Kaikista ei tietenkään voi pitää. Mutta mitä on ajateltava tästä paluusta? Miksi ne palaavat, miksi ne ovat jääneet ihmisen mieleen, miksi niiden rinnalle ei tule uusia yhtä tärkeiksi muodostuvia?

Suomalaiset ystävystyvät nuorina, sanoi joku maahanmuuttaja yrittäessään ymmärtää sitä, että meihin on vaikea saada yhteyttä. Olen kuullut väitteen aiemminkin. Koskisiko se laulujakin?

Ja Eddie Cochran. Kesätöissä ajeltiin pitkin Etelä-Hämeen pölyäviä maanteitä. EHOn Volvo, Mertasen Eikka ja minä. Oli purettu kaksi tonnia apulantaa, kannettu seinänkokoisia lastulevyjä ranteet vääränä, kiskottu harjaterästä alas lavalta rakentajien pihoille ja pientareille. Takaisin kohti Hämeenlinnaa. Volvo murisee kaartuvaa mäkeä ylös, Eikka vilkuilee tien reunoja otsa kurtussa ja silmiään siristellen. Mäen harjalla löytää sopivan paikan jonkin myllyn vierestä, hiljentää, ajaa sivuun, kirskauttaa käsijarrun päälle, sammuttaa. Volvo hengähtää, maantien pöly laskeutuu, pari varista lennähtää loitommalle.

– Jaahas, jos syötäs, Eikka sanoo, panee kauhtuneen muovilippaisen lakkinsa keskipenkille, pyyhkäisee otsaansa ja kurkottaa eväät penkin takaa. Eikalla on ruskea salkku, sieltä löytyy leipäpaketti, termospullo ja maitopullo, minulla muovikassissa ruisleipää ja termarissa kahvia. Syödään, ei juuri puhuta, katsotaan avoimesta sivuikkunasta kaukaisuuteen.

Ja aina, joka kerta, silloin siinäkin maantien varressa mäen päällä eteläisessä Hämeessä, kun tuuli keinuttelee viljapellon pintaa ja metsän tumma nauha siintää kauempana maiseman kumpuja myötäillen ja kaiken sen yllä korkea kesäinen taivas, kun haalea kahvi valuu alas kurkusta ja ruisleipä ja makkara maistuvat ihan samalta kuin eilen ja toissapäivänä ja sitä ennen, silloin siinä ja joka kerta mielessä Summertime Blues, aina silloin Sometimes I wonder what I’m a gonna do, But there ain’t no cure for the summertime blues, aina silloin mielessä lauantai, kaupunki, ilta ja asvaltti.

(Julkaistu WordPress-blogissa 23.5.2010)

Asiasanat: Eddie Cochran · Häme · muistot

3.3.2024 · 48

Faits

Varasin kaksi päivää vapaata ja kävin vanhassa koti- ja koulukaupungissa läheisen asioita hoitamassa. Asiat hoituivat niin, että saatoin toisena päivänä rauhassa kuljeskella kaupungin kaduilla.

Jouduin kirjastoon, siihen kirjastoon joka valmistui juuri niihin aikoihin kun olin jättämässä kaupungin, niin että en koskaan saanut toteutetuksi nyt vähän asetelmalliselta tuntuvaa aikomustani istua mukavasti uuden ja odotetun musiikkiosaston tuoliin, laittaa kuulokkeisiin Sibeliusta soimaan ja katsella rantapuiston yli talviselle Vanajavedelle.

En käynyt nytkään musiikkiosastolla. Sen sijaan tartuin Parnassoon kirjaston yläkerran viihtyisässä lehtisalissa. Tartuin Parnassoon, kohtasin Leena Rantasen ja Marcel Cohenin.

===

Kesällä 2009 Leena Rantanen istuu Marcel Cohenin kanssa pariisilaisessa kahvilassa. Kahvilan katto on paneloitu lämpimän värisellä puulla, kauniit valaisimet heijastavat valonsa katon kautta ja korostavat sen lämmintä hehkua. Sinne tänne ripustettujen maalausten yksityiskohtia ei erota. Ihmiset näyttävät täälläkin asettuvan mieluiten seinänvieruspöytiin.

Myöhemmin Leena Rantanen kirjoittaa tapaamisesta lehteen. Cohen on julkaissut parikymmentä teosta, muttei tunne fiktiota ja juonta omakseen. Cohen onkin päätynyt lyhyisiin huomioihin ja katkelmiin, joita hän julkaisi ensi kerran 1987 kokoelmassaan Trente cinq nouvelles. Samaa tyyliä jatkavat kokoelmat Faits ja Faits II. ”Faits” tarkoittaa ”asioita”, ”tapahtumia” tai ”tekoja”, ja kokoelmat sisältävät muutaman rivin tai muutaman sivun pituisia juttuja. Ei alkua, ei loppua, kirjaan voi astua mistä kohdasta tahansa.

Faits-kirjoilla on mottonsa. Ensimmäisen kirjan mottona on Kafkan lause Hän juoksee tapahtumien perässä kuin aloitteleva luistelija. Faits II -kirjan motto on Walter Benjaminilta:

”Minulla ei ole mitään sanottavaa. Vain näytettävää.”

===

Kevättalvella 2005 auton valokiilat työntävät illan pimeyttä loitommaksi pohjoisen Uudenmaan maantiellä. Mutkaisen tien metsäisissä kohdissa tuuli ei tunnu, mutta peltoaukeilla viima tarttuu autoon ja valaistulla tiellä näkyy, kuinka hieno lumi pyyhkii tien poikki kuin tuulten ajama savu. Auton määränpäänä on Mäntsälän Ohkola ja Ohkolan nuorisoseuran talo ja siellä pidettävä Tšehov-tapahtuma, jossa Karhu-näytelmä esitetään viidellä eri kielellä viidestä eri maasta olevien seurueiden voimin. Luvassa on myös venäläinen iltapala, piiraita, teetä, hilloa, suolakurkkuja, keittoakin.

Tapahtuman avaa ja alustaa Laura Buttler. Buttler puhuu kuuluvasti, varmasti ja tottuneesti englanniksi. Hänen vahva äänensä kantaa helposti salin yli. Yleisö kuuntelee vierasta kieltä hiljaa ja keskittyneenä, vain nuoren latvialaisseurueen jäsenet supisevat keskenään salin perällä.

Buttler kertaa asiantuntevasti Tšehovin elämän vaiheita ja hänen työtään. Tšehovin kirjailijanlaatua kuvatessaan Buttler lähestyy esityksensä ydinkohtaa. Hänen äänensä voimistuu entisestään. Latviakin hiljenee. Buttler jatkaa painokkaasti toistoon turvautuen:

”Chekhov never judges, he shows. Chekhov shows, he never judges.”

===

Benjamin, Cohen, Tšehov. Sanottavaa? Näytettävää?

===

On outoa kulkea vanhan kotikaupungin katuja elokuisena aamupäivänä kun koulut ovat jo alkaneet ja useimmat ihmiset palanneet lomalta töihin, kulkea hiljalleen ja vailla päämäärää.

Vanhassa kaupungissa on paljon tuttua. Korkealla lyseon pääsisäänkäynnin yläpuolella vakuutetaan yhä, kuinka Labor improbus omnia vincit. Janne seisoo lähellä nimikkopuistossaan nuorena ja solakkana, aina vain selin yhteiseen opinahjoomme nähden. Laurellin kahvilasta saa vieläkin sveitsinviinereitä, vaikka kahvila onkin muuttanut komeaan entiseen pankkitaloon torin laidalle ja viinerit eivät ole yhtä muhkeita kuin ennen Palokunnankadulla. Torin kiveys on uusittu, mutta koulumatkoilta tuttu diagonaalikäytävä on edelleen tallella. Taidemuseon päärakennus, johon Marjatta Kaarakka ehti tutustuttaa niin monet lyseolaisvuosikerrat, melkein tuoksuukin samalta kuin ennen.

Muutin kaupungista neljännesvuosisata sitten. Siinä ajassa kaupunki on tuttuudestaan huolimatta muuttunut, vanhentunut samat vuodet kuin minäkin mutta vanhetessaan jotenkin nuorentunut. Kun kulkee arkikiireettä sen katuja ja kortteleita antaen askeltensa ohjautua sinne mihin silmä sattuu kiinnittymään, alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi, kaupunkiin kuulumattomaksi, myöhäiseksi matkailijaksi. Talot ja ikkunat, jotka ennen näkivät askeleeni päivittäin, tuntuvat nyt seuraavan kulkuani niin kuin vieraan kulkua seurataan. Välillä huomaan itsekin katsovani itseäni ulkopuolelta, aivan kuin osa minusta olisi jossakin niistä ikkunoista.

Kuljen alas Raatihuoneenkatua ja käännyn vasemmalle laivarantaa kohti. Vastapäisestä suunnasta Vanajaveden vanhalta sillalta tulee nainen aamulenkillään ja kaartaa edelleni. Nainen poikkeaa rantaan, minä jatkan jalkakäytävän asvaltilla. Ripeästi kävelevä nainen ehättää rannasta palattuaan taas edelleni, jatkaa rannan puistokäytävää ja asettuu penkille istumaan. Siinä kohtaa rantatörmän koivut kurkottavat vaakatasossa pitkälle veden ylle kohti lahden takana kohoavaa linnaa. Muistan puut, muistan muutakin. Valkeat yöt, rungolla istujat, pehmeän ihon. Otan pari askelta puita kohti, sitten näen taas itseni ulkopuolelta, käännyn kesken ja palaan kirjastoon.

(Julkaistu joskus muinoin vanhassa tsehov.infossa)

Asiasanat: Anton Tšehov · Hämeenlinna · Marcel Cohen · muistot

29.9.2023 · 3

Jälleennäkeminen

Menin kahville helteiselle Havis Amandan aukiolle, siihen uuteen kojuun jossa on punavalkoruutuiset pöytäliinat. – Kahvi, croissantti, kiitos. – Laitetaanko hilloa? – Voi, meillä ei kortti käy. Löytyi käteistä, se kävi, löytyi pieni purkki mansikkahilloa.

Söin, join, varoin lokkeja ja varjelin pahvilautasta lentämästä tuuleen. Lopuksi tartuin tyhjään hillopurkkiin ja tarkastelin etikettiä. Strawberry…28g. Wilkin & Sons, estd. 1895. Wilkin… Hätkähdin. Wilkin? Tiptree, Essex, England? Kyllä, kyllä, se sama kylä, se sama tila jossa olin joskus vuosia sitten viettänyt kesän sekalaisissa töissä, leikellyt luumupuita, poiminut mansikoita, kulkenut Englannin mullasta mustin polvin ja kynnenalusin.

Katselin etikettiä Havis Amandan aukiolla ja etiketin takaa nousi kasvoja ja muistoja. Nousi vanha Tom, reilu työnjohtaja irlantilaisaksentteineen, nousi Mr Abel, isäntämme jonka elämäniloa ilta illalta koettelivat huolimattomien paahtajien toaster jamit, nousi hänen verevä serbialaisvaimonsa joka pitkin viikkoa loihti puddingin puddingin perään. Nousivat aikaiset aamut, traktorikyydit, ruokiksen kolmioleivät, iltaiset jalkapallomatsit tyttöjen asuntolan edustalla, The Razor’s Edge sateisina viikonloppuina kun ei viitsinyt lähteä Lontooseen, pubit joista kauempana ollut The Ship oli pienempi, perinteisempi ja tunnelmallisempi.

Ja nousi sekin viileä ilta kun palasimme The Shipistä majapaikkaamme. Kuljimme taas tuttua oikopolkua niityn halki, Essexin kasteiset nurmet tarttuivat farkkujemme lahkeisiin. Janet, sweet Janet kulki vierelläni, sanoi palelevansa ja ihan jo odottavansa iltakaakaota, vilkaisi sitten oudosti kulmiensa alta ja naurahti. Katsoin Janetia ja hämärtyvää maata ja taivasta, ja mieleeni tulivat syksy ja tähdet ja yöt kun en enää olisi täällä. Chester kulki tummana omissa ajatuksissaan, Mytty oli näkevinään jotain liikettä alarinteellä luumutarhan kohdalla, Kenji ja Hiroshi tikkasivat lyhyttä askeltaan ja nyökkäilivät vaikkeivät ymmärtäneet, Eric näki vain Colleenin joka oli kaikkien odottamatta ihastunut häneen, ja tietysti mukana Kähkönen joka oli kävelyttämässä kiteeläistä ryhmysauvaansa ympäri Euroopan ja oli sillä reissullaan sattunut kyläämme, Kähkönen laihana ja vähissä rahoissaan, Kähkönen josta me kaikki olimme huolissamme. Niin, Kähkönen ja Mytty ja Eric ja Janet, Essexin kasteiset nurmet, Janetin farkut ja Janetin sievä nenä ja kaakaomuki.

Ja nekin joita me emme koskaan saaneet mukaamme. Yläluokkaiset egyptiläistytöt, silmät kuin kosteaa hiiltä, ja hienopiirteinen törröttävärintainen puolatar jonka otsahiukset näyttivät vaativan herkeämätöntä kohentelua. Ja sekin josta ei silloin ennen ollut niin väliä, koko puolalaisryhmän esiliina, etu- sekä takakireä rillipää jolle Marco antoi lisänimen ”shit with glasses”…

Kaunis Amanda hehkui helteessä edessäni. Tiptreen viileä ilta ja sen polut ja sen poluilla kulkijat olivat kaukana takana. Suljin hiljaa purkin kannen ja nousin ja lähdin.

(Julkaistu WordPress-blogissa 6.7.2008)

Asiasanat: muistot · Tiptree

25.9.2023 · 2

Sivu 1

  A  · Alain Bashung  · Aleksis Kivi  · Anton Tšehov   B  · Bardit  · Bob Dylan   E  · Eddie Cochran  · elämä  · esineet  · Evert Taube   G  · Goethe   H  · Helsingin Sanomat  · Helsinki  · Humppilan lasitehdas  · Häme  · Hämeenlinna   I  · Iakovos Kampanellis  · ihmisen osa  · In English   J  · Jussi Halla-aho  · Jääpuisto   K  · kirjankansia hyllystämme  · kirjat  · Klassik Radio  · kuolema   L  · Lasse Mårtenson  · Lauantain toivotut levyt  · lyhyet   M  · Marcel Cohen  · Mauthausen  · Mikael Wiehe  · Mikis Theodorakis  · Monica Zetterlund  · muistot  · musiikki   P  · Pekka Gronow  · persut  · politiikka  · presidentinvaalit  · Puistoblues   Q  · Qobuz   R  · Rautatiemuseo   S  · Seitsemän veljestä  · Sirpa Selänne  · Susanna Haavisto  · Suvi Ahola  · Sven-Bertil Taube  · syksy  · sähköntuotanto   T  · Teemu Selänne  · tiloja  · Tiptree  · tuulivoima   V  · valokuvat  · Veijo Meri  · videot   Z  · Zusi Bahnsimulatoren

Palaute
Tommi Salonen
tommi.salonen at iki.fi

Sivuston sisältöä

Forest floor

Forest floor
Photostrip

Anton Tšehovin suomennetut kertomukset

Tekstejä

Photos

22 kirjankantta hyllystämme

Hyvinkäänkylän Lämpö & Vilu